Perineteisesti turvallisuutta on mitattu sen puuttumisen kautta. Näin tehdään erilaisten tapaturmatilastojen, onnettomuusfrekvenssien ja sattuneiden läheltä piti tilanteiden avulla.

Tällaiset mittarit kertovat aina historiasta ja tarjoavat siten rajoittuneen kuvan organisaation toiminnasta ja nykyisistä riskeistä. Tulevaisuuden turvallisuutta niillä ei voida juurikaan ennustaa.

Turvallisuuden mittaamiseksi tarvitaan mieluummin ennakoivia ja ohjaavia mittareita, jolloin niiden tuloksia voidaan hyödyntää tulevan turvallisuuden ennustamisessa ja turvallisuuden kehittämisessä.

Ennakoivat mittarit pyrkivät tapahtuneiden onnettomuuksien, häiriöiden ja tapaturmien sijaan mittaamaan sitä, kuinka hyvin organisaatio tunnistaa toimintansa vaarat ja arvioi, vähentää ja hallitsee niihin liittyviä riskejä.

Turvallisuuden mittaamisessa on kuitenkin se ongelma, että useat mitattavat ilmiöt ovat luonteeltaan laadullisia.

Yrityksissä mitataan useimmiten vähemmän tärkeitä, määrällisiä asioita, siitä syystä, että niitä on helppo mitata täsmällisesti.

Yritystä johdettaessa kiinnitetään huomiota usein vain niihin asioihin, joita mitataan.

Mittarit ovat kuitenkin vain näytteitä yrityksen turvallisuustasosta, ja johtamisen pitäisikin kohdistua niiden takana oleviin prosesseihin, ei itse mittareihin.

Tyypillinen turvallisuusjohtamisjärjestelmien tavoite on ”nolla tapaturmaa”, eli käytännössä sellaisten tapaturmien eliminointi, jotka johtavat töistä poissaoloihin.

Perinteisen riskin määritelmän mukaan korkean todennäköisyyden ja alhaisen vakavuustason sekä matalan todennäköisyyden ja korkean vakavuustason vaarat aiheuttavat suunnilleen yhtä suuren riskin yritykselle.

Alhaiusen vakavuustason ja korkean todennäköisyyden riskejä ovat esimerkiksi liukastumiset, kompastumiset tai putoamiset. Korkean vakavuustason ja matalan todennäköisyyden riskejä taas ovat vaikka räjähdykset tai suurpalot, jotka vaativat useita kuolonuhreja.

Mittarit, jotaka mittaavat sitä, kuinka organisaatio kykenee hallitsemaan pieniä riskejä, eivät kerro mitään siitä, mikä on suurien riskien hallintakyky.

Väärät mittarit ohjaavat toimintaa väärään suuntaan. Työtapaturmista aiheutuneiden poissaolojen käyttäminen mittarina johtaa helposti siihen, että loukkaantuneita henkilöitä sijoitetaan ”toimistotöihin” puolikuntoisina, ettei mittari nollautuisi.

Myös ryhmäpaine on sitä korkeampi, mitä enemmän työtunteja tai -päiviä on kulunut ilman yhtään poissaoloa vaatinutta tapaturmaa. Kukaan ei tietenkään halua olla ryhmän petturi, joka vie kaikkien tulospalkkion jäämällä sairauslomalle tapaturman takia.

Mittareiden valintaan vaikuttaa usein yrityksen nykyinen turvallisuustaso. Koska vain sellaista voidaan mitata, mistä kertyy tietoa, valitaan mittarit usein erilaisten vaaratilanteiden, alasajojen, prosessihäiriöiden ja tapaturmien perusteella eikä esimerkiksi suuronnettomuuden tai ympäristöpäästöjä aiheuttaneiden tapahtumien lukumääränä.

Tästä syntyy vielä sekin ongelma, että kun yrityksen turvallisuustaso paranee, sitä on entistä vaikeampi mitata olemassa olevilla mittareilla. On kyseenalaista miten hyvin mitkään mittarit tuottavat tietoa yrityksen turvallisuustasosta silloin, kun yritys on lähes täydellisen turvallinen.

Erilaiset tarkastukset ja auditoinnit ovat hyvä tapa hankkia turvallisuustietoa yrityksestä.

 

Ole tarkkana. Saat juuri sitä mitä mittaatkin. Silti et todennäköisesti tule tietämään millä oksalla piru istuu.

 

Lähde: Reiman, Oedewald, Turvallisuuskriittiset organisaatiot, Edita, 2008