Teija Aarnio (HS 30.7.) ja Kari Karhu (HS 31.7) ihmettelivät Helsingin Sanomien mielipidesivulla vakuutusyhtiöiden korvauspolitiikkaa.

Se saattaa tuntua tavallisen vakutuksenottajan kannalta kohtuuttomalta. Ja sitä se pitkälti onkin, varsinkin jos asiakas ei ole tottunut saivartelemaan sanamuodoilla kuten vakuutusyhtiö. Vakuutusyhtiöiden pääasiallinen tehtävä näyttää olevan tuloksen tekeminen. Helpoiten se onnistuu korvauskäytäntöjä kiristämällä. Samalla toteutuu vakuutusyhtiön toinenkin tarkoitus: turvallisuudentunteen myyminen asiakkaalle. Olo tuntuu turvalliselta juuri niin kauan kuin vakuutusyhtiölle ei ilmoita mitään evättävää.

Yksittäisen esineen kohdalla korvauksen lähtökohtana käytetään kyseessä olevan esineen jälleenhankintahintaa (uusi vastaava omaisuus), ellei esinettä voida korjata. Ja koska vakuutussopimuslaissa on pykälä nimeltä rikastumiskeilto (kukaan ei saa hyötyä häntä kohdanneen vahingon johdosta), vakuutusyhtiö vähentää korvausprosessin helpottamiseksi esineen jälleenhankintahinnasta tietyt kaavamaiset ikävähennykset, jotka riippuvat omaisuuden laadusta (esimerkiksi elektroniikan osalta vähennys on suurempi kuin vaikkapa huonekalujen). Tunnearvoa tai käyttöarvoa ei lasketa. Korvauksenhakija ei siis voi saada vuosia vanhan omaisuuden tilalle uutta vastaavaa, ellei myös itse laita rahaa likoon.

Yleensä arvoesineet ja kokoelmat on ilmoitettava vakuutusyhtiölle ja vakuutettava erikseen. On siis sovittava erikseen vakuutusyhtiön kanssa millä ehdoilla ne vakuutetaan, jos vakuutusyhtiö ylipäätään suostuu vakuuttamaan asiakkaan arvoesineinä pitämiä tavaroita.

Hyvin harvoin asiakas saa vakuutusksestaan sellaisen korvauksen, kuin on odottanut, ellei ole syvällisesti perehtynyt vakuuttamisen periaatteisiin ja juridiseen saivarteluun. Onneksi kaltoin kohdellulle vakuutuksenottajallekin löytyy asiantuntija-apua, kunhan hän sitä osaa vaikkapa netistä etsiä.