Tagged: Riskienhallinta
Kenen vastuulla tavara kulkee?
Incoterms lausekkeet säätelevät monia tavaran kauppaan ja toimitukseen liittyviä asioita, mm. kaupan osapuolten vastuun siirtymistä. Incoterms lausekkeet eivät määrittele tavaran omistusoikeuden siirtymistä. Ne eivät myöskään ole kuljetussopimuksen osa.
Toimituslausekkeet määrittelevät kenen vastuulla ja kustannuksella tapahtuu kuljetussopimuksen tekeminen, kenelle kuuluu asiakirjojen hankkiminen, ja jopa miten tavara on pakattava. Myös joidenkin kustannusten vastuista määritellään toimituslausekkeissa.
Incoterms lausekkeet jaetaan neljään ryhmään vastuiden ja velvoitteiden siirtymisen mukaan:
1. E-Ryhmä (EXW, ex works)
E-ryhmän lausekkeissa vastuu siirtyy lähtöpaikassa. Vastuu tavarasta siirtyy ostajalle, kun tavara on erotettu hänen käytettäväkseen sopimuksessa määritellyssä paikassa ja ajankohtana. Myyjän on pakattava tavara kestämään sopimushetkellä tiedossa olevan kuljetuksen mukaiset rasitukset. Ostajan velvollisuus on hankkia vientiin tarvittavat asiapaperit ja hoitaa vientiselvitys.
2. F-Ryhmä (FCA, free carrier/ FAS, free alongside the ship/ FOB, free on board)
F-ryhmässä myyjä ei maksa pääkuljetusta.
FCA lausekkeessa vastuu kaikista kustannuksista ja vahingonvaaroista siirtyy ostajalle, kun myyjä on luovuttanut tavaran sovitussa paikassa rahdinkuljettajalle. Vastuun siirtyminen on erikseen määritelty eri rahdinkuljettajille (auto-, laiva-, lento-, jne. kuljetukset). Mikäli toimitus tapahtuu myyjän tiloissa, myyjän on lastattava tavara ostajan osoittamaan kuljetusvälineeseen. Jos tavara luovutetaan terminaalissa, siirtyy vastuu silloin kun tavara on saapunut terminaaliin ja se on asetettu ostajan rahinkuljettajan käytettäväksi. Ostaja vastaa vientiselvityksistä.
FAS lausekkeessa myyjän on toimitettava tavara sovittuna aikana nimetyn aluksen sivulle. Ostaja vastaa toimitushetken jälkeisistä riskeistä ja kustannuksista. Myyjä huolehtii vientiselvityksistä. Soveltuu vain merikuljetukseen.
FOB lausekkeessa riskit ja kustannusvastuu siirtyvät ostajalle, kun tavara on ylittänyt laivan partaan nimetyssä lastaussatamassa. Myyjä huolehtii vientiselvityksistä. Soveltuu vain merikuljetuksiin, mutta ei konntikuljetuksiin.
3. C-Ryhmä (CFR, cost and freight/ CIF, cost insurance and freight/ CPT,carriage paid to/ CIP, carriage and insurance paid to)
C-ryhmässä myyjä maksaa pääkuljetuksen, mutta vastuu siirtyy lähtömaassa.
CFR on periaatteessa sama lauseke kuin FOB (yllä), mutta myyjä maksaa merirahdin.
CIF lausekkeessa vastuut jakautuvat kuten CFR lausekkeessakin (ja FOB lausekkeessa), mutta myyjä on velvollinen vakuuttamaan tavaran. Vakuutuksen on oltava voimassa ostajan hyväksi ja myyjän on toimitettava ostajalle vakuutuskirja tai -todistus. Vakuutuksen laajuus on oltava vähintään Institute Cargo Clauses -vakuutusehtojen vähimmäissuojan tasoinen (C-ehdot) ja sen on katettava kuljetus lastaussatamasta nimettyyn purkaussatamaan. Vakuutusmäärä merkitään kauppasopimuksessa sovitussa valuutassa ja se on kauppahinta + 10%.
CPT lausekkeessa vastuu siirtyy ostajalle, kun myyjä on luovuttanut tavaran ensimmäiselle rahdinkuljettajalle. Sopii kaikkiin kuljetusmuotoihin, ja erityisen hyvin yhdistettyihin kuljetuksiin.
CIP lausekkeessa osapuolten vastuut määräytyvät kuten CPT lausekkeessa. Myyjällä on lisäksi velvollisuus vakuuttaa tavara. Ostajan kannattaa tätä lauseketta käytettäessä varmistaa myyjän ottaman vakuutuksen laajuus, sillä sitä ei määritellä Incoterms 2000 lausekkeissa.
4. D-Ryhmä (DAF, delivered at frontier/ DES, delivered ex ship/ DEQ, delivered ex quay duty paid/ DDU, delivered duty unpaid/ DDP, delivered duty paid)
DAF lausekkeessa vastuu tavarasta siirtyy ostajalle, kun myyjä on asettanut tavaran hänen käytettäväkseen nimetyllä rajapaikkakunnalla sovittuna aikana. Lauseke on huono, koska vastuu siirtyy rajalla, missä osapuolet eivät yleensä ole tavaraa tarkistamassa.
DES lausekkeessa vastuu siirtyy ostajalle, kun myyjä on sovittuna ajankohtana asettanut tavaran hänen käytettäväkseen nimetyssä satamassa sijaitsevassa tavanomaisessa purkauspaikassa.
DEQ lausekkeessa vastuu siirtyy ostajalle, kun myyjä on sovittuna ajankohtana asettanut tavaran hänen käytettäväkseen nimetyssä satamassa purettuna aluksesta purkauspaikassa.
DDU lausekkeessa vastuu siirtyy ostajalle, kun myyjä on luovuttanut tavaran sovittuna ajankohtana nimetyssä määräpaikassa.
DDP lausekkeessa vastuu siirtyy ostajalle myyjän luovutettua tavaran sovittuna ajankohtana nimetyssä määräpaikassa. Ostaja huolehtii tavaran purkamisesta ja maksaa siitä aiheutuneet kustannukset.
No miten näitä lausekkeita kannattaa käyttää?
E-ryhmän lauseke soveltuu parhaiten suurille tuontikauppaa käyville yrityksille tai sellaisille pienille vientiyrityksille, joilla ei ole omia resursseja hoitaa kujetustoimintoja.
F-ryhmäläiset soveltuvat maahantuojille, joilla on paljon kuljetuksia tai pienille vientiyrityksille, joilla ei ole mahdollisuuksia saasda rahdeistaan paljousalennuksia.
C-ryhmä sopii ostettaessa tavaraa suuryritykseltä, joka voi puolestaan neuvotella edulliset rahtihinnat. CIP ja CIF sopivat maahantuojille, joilla ei ole omia vuosisopimuksia kuljetusten vakuuttamiseksi.
D-ryhmän lausekkeet sopivat maahantuojille, joilla ei ole resursseja tai asiantuntemusta tuontikuljetusten järjestämiseksi. Ne sopivat myös logistiikkaketjun hallitsevalle vientiyritykselle, jolle kuljetustoiminnot ovat osa hyvää asiakaspalvelua.
LÄHDE: Ek, Kosola, Penttinen, Pöyhönen, Kuljetusten vakuuttaminen, Suomen vakuutusalan koulutus ja kustannus, 2004
Oletko vastuussa ympäristön pilaantumisesta?
Ympäristövahingot eivät aina riipu niiden aiheuttaneen toiminnan laajuudesta. Pienelläkin toiminnalla voidaan saada aikaan suuret vahingot. Tällaisessa tapauksessa vahingon aiheuttajalla ei välttämättä ole mahdollisuuksia korvata aiheuttamaansa vahinkoa.
Ensisijainen vastuu on vahingon aiheuttanutta toimintaa harjoittaneella. Aiheuttajan on korvattava ympäristövahinko täysimääräisesti, mukaan lukien ympäristövahinkojen torjumisesta ja pilaantuneen ympäristön ennalleen saattamisesta aiheutuneet kulut.
On myös tavallista, että vahinkotapahtuma on selvä, mutta ei tiedetä kuka sen aiheutti.
1999 alusta tuli voimaan ympäristövastuuvakuutuslaki. Sen perusteella ympäristövastuuvakuutuksen joutuu ottamaan sellaisen toiminnan harjoittaja, jonka toimintaan liittyy olennainen ympäristövahingon vaara. Tai, jonka toiminta aiheuttaa haittaa ympäristölle. Kaikki vakuuttamisvelvolliset toimialat löytyvät ympäristöministeriön ”Vahti” rekisteristä.
Pakollisesti vakuutettavia ovat sellaiset toimialat, joilla on jokin seuraavista ympäristöluvista:
- vesioikeuden lupa jäteveden johtamiseen tai muuhun toimenpiteeseen, joka on lain mukaan kielletty ilman lupaa.
- Vesilain mukainen lupa aineen päästämiseen yleisistä vesi- ja viemärilaitoksista annetun lain mukaiseen yleiseen viemäriin.
- Ympäristölupamenettelyn mukainen alueellisen ympäristökeskuksen myöntämä ympäristölupa tai tällaiseen rinnastettava ilmansuojeluilmoituksen tarkastamisratkaisu.
- Kemikaalilaissa Turvatekniikan keskuksen lupa tai ilmoitus.
Pakollinen vakuuttamisvelvollisuus ei koske öljyn ja öljytuotteiden varastointiin tai jakeluun, voiteluaineen valmistukseen, saastuneen alueen puhdistukseen tai jätteen hyödyntämiseen liittyvää toimintaa (ellei toiminta muusta syystä edellytä ympäristölupaa tai ilmoitusta).
Öljyn tai öljytuotteisen varastoinnista ja jakelusta aiheutuneiden ympäristövahinkojen toissijaisesta korvaamisesta huolehtii öljynsuojarahasto.
Ympäristövakuutuskeskus korvaa ympäristövahingon silloin, kun aiheuttaja jää tuntemattomaksi tai tältä ei ole saatu perittyä korvausta. Näin varmistetaan vahinkoa kärsineen korvaukset. Ympäristövakuutuskeskuskin korvaa vain lain voimaantulon jälkeen aiheutetut vahingot.
Jotta vahinkoa kärsinyt saisi korvausta ympäristövakuutuslain perusteella, hänen on todistettava, ettei korvausta saatu perittyä korvausvelvolliselta ulosmittauksessa, konkurssin yhteydessä, muun maksukyvyttömyysmenettelyn alkamisen takia tai korvausvelvollisen yrityksen purkautumisen vuoksi. Lisäksi edellytetään, että korvausta ei ole saatu korvausvelvollisen vastuuvakuutuksesta.
Joudut siis taas itse korvaamaan kaikki tahallaan tai vahingossa törttöilemäsi ympäristövahingot, jos henki edes hiukankin pihisee. Ympäristöasiat kiinnostavat yhä suurempia ihmisjoukkoja ja asioihin puututaan herkemmin kuin takavuosina. Varaudu siihen, ettei ympäristöaktivisti yllätä takaapäin.
Ja taas saat maksaa kaiken ihan itse
Kun yritys on riittävän suuri on lakisääteiseen tapaturmavakuutukseen sovellettava erikoismaksujärjestelmää.
Erikoismaksujärjestelmät ottavat vakuutusmaksussa huomioon osittain tai kokonaan yrityksen omat vahingot. Joudut siis maksamaan itse osan korvauksista heti (aikaisemminhan oli jo puhetta, että maksat joka tapauksessa kaikki vahingot itse ennemmin tai myöhemmin).
Erikoismaksujärjestelmillä pyritään kannustamaan yrityksiä työsuojelutyöhön. Saatat saada vakuutuksesi hiukan yleistä tasoa halvemmalla, mutta maksat vähän (tai paljon) reilummin vahingon jälkeen.
Pienillä yrityksillä vakuutusmaksu perustuu valtakunnallisista vahinkotilastoista johdettuihin eri ammattien riskiluokituksiin. Omat vahingot eivät siten suoranaisesti vaikuta vakuutusmaksuun.
Erikoistariffoinnin piiriin kuuluu pääsääntöisesti suuret yritykset. Sosiaali- ja terveysministeriön määräysten mukaan erikoismaksujärjestelmiä voidaan käyttää vasta kun vakuutusmaksu ilman lakisääteisiä lisiä on yli 8.113,90€ ja sen käyttö on pakollista kun vakuutusmaksu on yli 24.965,24€ ja palkkasumma on yli 1.872.438,17€ (2009). Lukujen välissä erikoismaksujärjestelmän käyttö on harkinnanvaraista.
Vakuutusyhtiöiden erikoismaksujärjestelmät eroavat toisistaan huomattavasti. Samalta kuulostavat tuotteet ovatkin täysin erilaisia tai päinvastoin. Yhtiöt voivat itse päättää järjestelmiensä rakenteesta ja tariffeista.
Erikoismaksujärjestelmä voi olla joko osittain yksilöllinen tai täysin yksilöllinen. Osittain yksilöllisessä järjestelmässä vakuutusmaksussa otetaan huomioon yrityksen omat ohimenevät korvaukset (päivärahat, sairaanhoitokulut, jne.). Pysyvät korvaukset huomioidaan yleisten tilastojen perusteella.
Täysin yksilöllisessä järjestelmässä otetaan huomioon vakuutuksenottajan omat sekä ohimenevät että pysyvät korvaukset. Pysyvien korvausten vaikutusta vakuutusmaksuun voidaan rajoittaa tiettyihin rajoihin. Tällöin puhutaan katkaisurajoista. Esimerkiksi niin, että pysyviä korvauksia otetaan vakuutusmaksua laskiessa huomioon vain 50.000€ saakka.
Mitä yksilöllisempi järjestelmä sitä nopeammin joudut yleensä maksamaan vakuutusyhtiölle takaisin tapaturmien kustannukset. Usein jopa seuraavana vuonna ja yhdellä kertaa. Jos et ole ollut tarkkana vakuutussopimusta tehdessäsi, voit joutua yhtäkkiä maksamaan jopa satoja tuhansia euroja ylimääräistä jostain vanhasta vahingosta, kun työkyvytön työntekijäsi päätetään yhtäkkiä laittaa eläkkeelle.
Pidä itsesi ajan tasalla minkälaisesta maksujärjestelmästä olet vakuutusyhtiösi kanssa sopinut. Pyydä tarvittaessa esimerkkilaskelmia vahinkojen vaikutuksista. Varmista riskienhallinnan keinoin että työtapaturmien ja ammattitautien todennäköisyys pysyy alhaisena ja vaikutukset vähäisinä. Jos annat väkesi touhuta hullunhommia, saat maksaa siitä pitkän pennin.
Alivakuutus
Meklarin työssä törmää usein tilanteeseen, jossa varsinkin omaisuuden vakuutukset ovat reilusti alivakuutettuja. Mistä tämä voisi johtua? Veikkaan, että siitä, ettei vakuutuksenottaja ole ymmärtänyt vakuutusyhtiön myyntihuikkasen jorinaa. Tai huikkanen ei ole myyntiprovision kiilto silmissään vaivautunut edes kertomaan vakuuttamisen perusperiaatteita.
Alivakuutustilanne syntyy, kun vakuutuskirjaan merkitty omaisuuden arvo on merkittävästi omaisuuden todellista arvoa pienempi. Sillä, miten alivakuutus on syntynyt, ei ole merkitystä. Sen on voinut saada aikaan vaikka rahan arvon aleneminen tai omaisuuden arvonnousu, tai muu vastaava muutos.
Miten alivakuutus sitten useimmiten syntyy? Tyypillistä on, että on hankittu käytettyä omaisuutta, vaikkapa konepajaan työstökone. Uusi kone maksaa 1.000.000€, mutta käyttökelpoinen käytetty saatiin 300.000€:lla.
Asiaa tarkemmin ajattelemata voisi luulla, että vakuutuskirjaan merkitään omaisuuden arvoksi 300.000€, kun koneesta kerran on sen verran kerran maksettu. Ei. Vakuutuskirjaan merkitään tavallisesti arvoksi omaisuuden jälleenhankinta-arvo, eli uuden vastaavan koneen arvo, ellei muusta ole erikseen sovittu. Tässä tapauksessa siis 1.000.000€.
No nyt koneen arvo on kuitenkin alle puolet uuden hinnasta ja vakuutusyhtiö laskee korvaukset päivänarvon mukaan. Useimmissa vakuutusehdoissa nimittäin todetaan, että korvaus suoritetaan jälleenhankinta-arvon mukaan, paitsi jos päivänarvo on alle 50% jälleenhankinta-arvosta, lasketaan korvaus päivänarvon mukaan.
Miksi sitten pitäisi vakuuttaa miljoonasta kun korvaus kuitenkin lasketaan 300.000 mukaan?
No siksi, että vakuuttamalla 300.000 arvolla, saat osavahingossakin (esim. 100.000€ arvoinen koneen korjaus) vain 30% korvausta (30.000 vähennettynä omavastuulla). Omalle vastuullesi jäisi siis yli puolet vahingon määrästä. Sama pätee niin kauan kun alivakuutussuhde on suurempi kuin 20% jälleenhankinta-arvosta.
Yllä mainittu sääntö on ns. pro rata sääntö, ja vakuutusehdoissa se mainitaan usein seuraavasti: vakuutusyhtiö on velvollinen korvaamaan alivakuutetun omaisuuden osalta vain niin suuren osan vahingosta, kuin vakuutusmäärän ja omaisuuden arvon välinen suhde osoittaa. Täysvahingoissa korvaus maksetaan vakuutusmäärän mukaan.
Miten esimerkin kone sitten vakuutettaisiin oikein?
Siihen on kaksi mahdollisuutta. Voit käyttää ns. ensivastuuvakuutusta tai sopia vakuutusyhtiön kanssa siitä, että kyseinen kohde on vakuutettu päivänarvostaan.
Ensivastuuvakuutus tarkoittaa sitä, että vakuutusyhtiö korvaa kyseiselle kohteelle aiheutuneen vahingon maksimissaan mainittuun vakuutusmäärään asti. Jos esimerkin tapauksessa kone olisi vakuutettu 300.000€ arvosta ensivastuuna, korvaisi vakuutusyhtiö korjauskuluja vakuutusmäärään saakka tai täysvahingossa vakuutusmäärän.
Toinen vaihtoehto on merkitä vakuutuskirjaan, että koneen arvo on sen päivänarvo. Päivänarvo on se omaisuuden arvo, joka saadaan, kun jälleenhankinta-arvosta vähennetään se määrä, mitä omaisuus on arvossaan menettänyt iän, käytön, käyttökelpoisuuden vähenemisen tai muun syyn vuoksi. Irtaimistoesineiden (muut kuin kiinteistöt) päivänarvo vastaa usein niiden käypää arvoa, eli sitä arvoa, joka omaisuudesta saataisiin käteiskaupalla tiettynä hetkenä. Päivänarvo on se arvo, jolla vastaavanlainen omaisuus olisi hankittavissa.
Mutta, myös päivänarvolla vakuuttaessasi osavahingossa korvausta maksettaisiin vain jälleenhankinta-arvon ja päivänarvon suhteen mukaan. Ensivastuuvakuutuksessa tuollaista suhdetta ei lasketa.
Vakuuttaisin esimerkin kohteen päivänarvolla ensivastuuna.
Isoveli valvoo
Turvallisuusvalvonta on olennainen osa murtojen, varkauksien ja ilkivallantekojen torjuntaa. Turvallisuusvalvonnalla täydennetään rakenteellista murtosuojausta. Rakenteellinen murtosuojaus puolestaan sisältää laajan skaalan erilaisia asioita alkaen asemakaavasta päättyen lukituksen suunnitteluun.
Rakennuksen ympäristöön voidaan vaikuttaa rikollisen toimintamahdollisuuksia joko lisäävästi tai vähentävästi mm.
asemakaavalla
aidoilla
istutuksilla
rakennuksilla
valaistuksella
jne.
Tekninen turvallisuusvalvonta toteutetaan valvonnan vartioinnin ja kameravalvonnan avulla. Tätä tarkoitusta varten on olemassa paljon erilaisia rikosilmoitin- ja kulunvalvontajärjestelmiä.
Rikosilmoitinlaitteiston ilmaisimet havaitsevat luvattoman liikkumisen vartioidussa tilassa. Ilmaisimilla tapahtuva valvonta jaetaan usein neljään ryhmään:
kehävalvonta
kuorivalvonta
tilavalvonta
kohdevalvonta
Kehävalvontalaitteet havaitsevat tunkeutumisen alueelle. Se voi olla esimerkiksi tietyn linjan ylitys (esim. aita).
Kuorivalvonnalla tarkoitetaan rakennuksen ulkopinnan valvontaa niin, että rakennukseen sisään tunkeutuminen havaitaan.
Tilavalvonta havaitsee jos valvotussa tilassa liikutaan
Kohdevalvonta varmistaa jonkin yksittäisen kohteen säilymisen (Esim. erityisen arvokas kohde, vaikka kassakaappi).
Rikosilmoitinlaitteiston suunnittelu tulisi aina antaa kokeneen ammattilaisen tehtäväksi. Se pitäisi toteuttaa muusta sähkösuunnittelusta erillisenä työnä. Suunnittelija olisi aina käytävä tutustumassa tiloihin ja siellä harjoitettavan toiminnan laatuun etukäteen.
Rikosilmoitinlaitteisto on liitettävä miehitettyyn valvomoon, esim. vartiointiliikkeen hälytyskeskukseen. Hälytyksen siirto toteutetaan riskialttiissa kohteissa valvottuna siirtoyhteytenä.
Kulunvalvonta on osa teknistä valvontaa. Sen tarkoituksena on selvittää henkilön liikkumisoikeus ja rekisteröidä liikkuminen kohteessa. Kulunvalvontaa toteutetaan vartioinnilla, teknisin laittein ja lukituksen avulla.Vartiointi voi olla:
aluevartiointia
piirivartiointia
porttivartiointia
Aluevartiointia suoritetaan yleensä yhtenäiseksi vartiointialueeksi katsotulla alueella, esim. yhden laitoksen alueella olevien kohteiden vartiointi. Vartiointivastuu kattaa yleensä koko alueen ja vartija ei saa poistua alueelta vartiointitehtävän aikana. Toimeksiantajia on yksi.
Piirivartiointi tarkoittaa useamman erillisen kohteen vartiointia. Kohteiden välille voi jäädä vartiointitehtäviin kuulumattomia alueita. Toimeksiantajia on useita.
Porttivartioinnissa vartija tai vahtimestari ohjaa ja valvoo kulkua vartioitavaan kohteeseen.
Kameravalvontaa voidaan käyttää vartijan apuvälineenä alue- ja porttivartioinnissa ja kulunvalvonnassa. Se sopii hyvin porttien, lastauspaikkojen, varastojen, jne. vartiointiin sekä vaikkapa ajoneuvoliikenteen valvontaan.
Murtosuojauksen ja turvallisuusvalvonnan tehtävänä on estää murtoja ja varkauksia sekä pienentää niistä aiheutuvia vahinkoja. Vakuutusyhtiökin edellyttää vakuutuksesi liitteenä olevissa suojeluohjeissa asianmukaisia toimenpiteitä rikosvahinkojen välttämiseksi. Joidenkin teknisten välineiden käytön perusteella voit saada vakuutusmaksuihisi alennuksia, mutta todellinen hyöty syntyy siitä että rikollinen ei häiritse toimintaasi.
En minä, mutta ne muut
Yrityksesi toiminta voi keskeytyä, vaikka omassa firmassasi ei tapahtuisikaan sen suurempia katastrofeja. Olet nimittäin monella tavalla riippuvainen toisista toimijoista.
asiakkaista
alihankkijoista
tavarantoimittajista
palveluntuottajista
rahoituslaitoksista
julkisista palveluista
Riippuvuusriskit ovat varsin toimialasidonnaisia, mutta varsinkin julkisten palveluiden (sähkö, vesi, lämpö) ja teleliikenteen toimivuus koskettaa lähes kaikkia yrityksiä kaikilla toimialoilla.
Kriittisten toimintojen ulkoistaminen kasvattaa riippuvuusriskejä entisestään. Merkittävimmät riskit muodostuvat siitä, että sopimuskumppanien, alihankkijoiden tai tavaran toimittajien, toiminta keskeytyy tai loppuu kokonaan.
Mitä suurempi riippuvuus yritykselläsi on yhdestä alihankkijasta, sitä tarkemmin sinun on seurattava tämän taloudellista tilannetta. Lisäksi kannattaa suorittaa yhdessä alihankkijan kanssa turvallisuusauditointeja.
Yrityksellä tulisi aina olla korvaava alihankkija käytettävissään sen varalta, että varsinaiselle sopimuskumppanille tapahtuu jotain.
Niille, joilla on vain vähän asiakkaita tai vain yksi merkittävä asiakas, asiakkaan menetys on todellinen uhka. Yhden asiakkaan osuus liikevaihdosta ei kannattaisi olla neljännestä enempää. Tuolloinkin toipuminen voi olla hyvin hankalaa, jos asiakas siirtyy kilpailijalle (tai Kiinaan tai lopettaa kokonaan).
Sama kuvio toistuu lähes jokaisen tahon kohdalla, jonka kanssa yritys on tekemisissä. Tavaran toimittaja tai palvelun tuottaja voi lopettaa yhteistyön yhtäkkiä, tai haluatte niin jostain syystä molemmat. Jos korvaavaa toimittajaa ei ole saatavilla, olet pulassa. Kumppanille voi sattua vakava vahinko, tulipalo, avainhenkilön kuolema, tms., ja tämä lopettaa sen johdosta toimintansa kokonaan.
Riippuvuusriskejä hallitaan lähinnä niitä pienentämällä tai jakamalla. Osan riskeistä voi myös vakuuttaa.
Sähköstä riippuvaisessa toiminnassa (sairaala tai muu vastaava) on riippuvuusriskiin varauduttu todennäköisesti varavoimalalla. Myös veden saantia pystytään usein turvaamaan erilaisin järjestelyin. Riskien pienentäminen voi olla kallista, eikä toimenpiteisiin hevillä ryhdytä jos riski ei näytä todennäköiseltä.
Alihankkija- ja tavarantoimittajariskiä kannattaa jakaa käyttämällä useampaa kumppania kriittisillä alueilla. Näin sopimuskumppani ei myöskään pääse sanelemaan yhteistyön ehtoja (ainakaan niin helposti).
Käytettävän sopimuskumppanin toimintavarmuutta kannattaa varmistella sopimuksin. Esimerkiksi viivästyssakot ohjaavat alihankkijaa pysymään sovitussa aikataulussa.
Sen sijaan kumppanisi vahinkoriskeihin et pääse juurikaan vaikuttamaan. Jos alihankkijasi polttaa tuotantolaitoksensa, keskeytyy omakin toimintasi ehkä pitkäksikin ajaksi. Jos joudut etsimään uuden kumppanin täysin tyhjästä, aiheutuu siitä lisätyötä ja katteen alenemaa. Lisäksi uuden kumppanin kansa menee aina jonkin aikaa yhteistä säveltä hakiessa.
Sopimuskumppanillesi tapahtuneen esinevahingon aiheuttaman toiminnan keskeytymisen voit yleensä vakuuttaa. Tällöin vakuutusyhtiö korvaa sopimuskumppanisi toiminnan keskeytymisen johdosta oman toimintasi keskeytymisen aiheuttamaa katteen menetystä.
Mikko kusetti!
Aina välillä löytyy ureakefaloksia (ureakefalos sanan merkityksen voit tarkistaa vaikkapa Jari Sarasvuon teoksesta Sisäinen Sankari), jotka luulevat olevansa fiksumpia kuin muut. Nämä liike-elämän ritariässät yrittävät hyötyä muiden kustannuksella saadakseen lyhytnäköistä hyötyä itselleen.
Sain kerran yhteydenottopyynnön Rakennuspolku nimisen lafkan toimitusjohtajalle Mikko Kuparille. Kävinkin tapaamassa yrityksen edustajia. Firma oli juuri perustettu ja se tarvitsi erinäisiä vakuutuksia. Yritin onkia herroilta vakuutusten tekemiseen tarvittavia tietoja, mutta kaikki olennaiset tiedot olivat ”emmäänyoikeintiiävielä” -pohjalta ja ”laita nyt vaikka xyz.”
No, sain kuitenkin tehtyä tarjouspyynnön ja tarjouksiakin tuli. Laadin tasapuolisen analyysin tarjotuista vakuutuksista sekä suosittelin mielestäni parasta vaihtoehtoa. Mikko sanoi miettivänsä vielä ja palavansa asiaan.
Niinpä hän palasikin, ja kiitti vaihtoehdoista sekä totesi että pärjääkin tästä eteenpäin itse.
Mikko siis varasti minulta vähintäänkin yhden työpäivän ajeluineen pariin kertaan Sipooseen ja takaisin. Mihin lie mahtoi vakuutuksensa tehdä ja millä parametreillä, en uskalla edes ajatella. Eivät ne todennäköisesti firman riskejä kattaneet, jos yhtään halvemmalla irtosivat kuin minun löytämäni.
Vastaavien tapausten varalta myös vakuutusyhtiöt osaavat olla varuillaan ja ovat varmistaneet saatavansa joko ulosottoteitse tai olemalla myöntämättä vakuutusturvaa epämääräisille hakijoille.
Minä taas saan nuolla haavani itse. Mitäs olin laatinut huonon toimeksiantosopimuksen. Oma vika. Nykyään tosin asiakas saa maksaa jo melkein siitä, että sanon päivää. Kiitos Mikko.
Kun itse toimii rehellisellä pohjalla, sitä uskoo helposti muidenkin käyttäytyvän samalla tavalla ilman, että kaikkea mahdollista ja mahdotonta on tarvinnut sopia erikseen paperilla. Tai varmistaa selustansa niin kuin olisi tekemisissä itsensä karhukoplan kanssa (ja nyt en tarkoita poliisin erikoisjoukkoja).
Vaikka voimassa oleva oikeus vaatiikin vakuutusmeklaria laatimaan kirjallisen toimeksiantosopimuksen, sen vähimmäisvaatimukset eivät vielä takaa kummallekaan osapuolelle mitään suojaa. Tästä(kin) tapauksesta huolimatta luotan edelleen asiakkaiden ja ihmisten rehellisyyteen ja käytän mahdollisimman yksinkertaista toimeksiantosopimusta ja luotan ”miehen sanaan”.
Milloin on maa jäässä, milloin kärsä kipeänä…
Asiakaani ihmetteli taannoin, etteikö vakuutuksista pääsekään eroon silloin kun haluaa, vaikka lain mukaan pitäisi. Firman liiketoiminta lopetettiin, mutta firma ja sen y-tunnus jäivät voimaan. Neuvoin asiakasta säilyttämään vastuuvakuutuksen (ainakin vähän aikaa), sillä toinen yritys omisti lopetetun yrityksen.
Syy oli se, että toiminta oli sen luontoista, että vanhoistakin töistä saattaisi hyvinkin ilmetä asennusaikaisten huolimattomuuksien seurauksia vasta paljon myöhemmin. Jos kyseisen yrityksen vastuuvakuutusta ei olisi säilytetty, ei myöhemmin ilmenneitä vahinkoja olisi korvattu mistään. Omistava yritys olisi ehkä joutunut maksamaan korvaukset omasta pussistaan.
Vakuutus oli nimittäin ns. ilmenemisperusteinen (manifestation). Siten vakuutuksesta korvattaisiin sen voimassaoloaikana todettujen vahinkojen aiheuttamat kulut. Sillä, milloin vahingon aiheuttanut teko on tehty, ei ole merkitystä (karkeasti ottaen). Huolimattomuus tai laiminlyönti, joka vahingon aiheutti, saattaa siten olla hyvinkin vanha, mutta itse vahinko todetaan vasta myöhemmin. Tässäkin tapauksessa toiminta oli sen luontoista, että huolimattomasti tehdyn työn vaikutukset näkyvät vasta myöhemmin.
Jos vakuutus olisi päätetty heti yritystoiminnan loputtua, olisi kuitenkin jäänyt riski yllä mainitunlaisen huolimattomuuden aiheuttamasta korvausvastuusta. Jos koko yritys olisi lopetettu, olisi vakuutuksenkin voinut päättää, sillä ei olisi ollut olemassa oikeushenkilöä keneltä vahingonkorvauksia olisi voinut vaatia. Nyt sitä voitaisiin vaatia omistavalta yritykseltä. Vähänkin isompi tapaus saattaisi yrityksen pahoihin maksuvaikeuksiin.
Jos vakuutus olisi ollut aiheuttamisperusteinen, olisi vakuutuksen voinut päättää heti. Tässä tapauksessa vahingon kustannuksia korvattaisiin sen perusteella, että vahingon aiheuttanut teko tapahtui vakuutuksen voimassa ollessa. Sillä ei ole tässä tapauksessa merkitystä milloin vahinko todetaan.
Edellisten väliin sopii periaate, jonka mukaan vahinko korvataan sen mukaan miten vahinko on tapahtunut (occurence). Tarkemmin sanoen teon vahingollisen seurauksen syntyminen on tapahtunut. Vahinkoon johtanut virhe tai huolimaton menettely on saattanut tapahtua jo ennen vakuutuskautta tai vahinko voi tulla ilmi vasta vakuutuskauden päätyttyä.
Vastuuvakuutuksen ajallisen ulottuvuuden viimeisenä periaatteena on ilmoitusperiaate (claims made). Tämän periaatteen mukainen vakuutus kattaa sellaiset vahingot, joista on ilmoitettu vakuutusyhtiölle kyseisen vakuutuskauden aikana. Itse vahingot ovat voineet tapahtua vakuutuskauden aikana tai ennen sitä. Uuden vakuutuksen alkaessa, ei kuitenkaan yleensä edellisen vakuutuksen aikana tapahtuneita vahinkoja.
Ilmoitusperusteisessa vakuutuksessa on yleensä määritelty ns. retroaktiivinen päivä. Tällä tarkoitetaan sitä hetkeä, mistä alkaen vakuutusyhtiö ottaa kantaakseen tapahtuneiden vahinkojen kustannukset. Ilman retroaktiivisen päivän määrittelemistä vakuutus kattaisi vakuutusyhtiölle ilmoitetut vahingot ties kuinka kaukaa menneisyydestä.
PK yrityksille myönnettävät vakuutukset ovat tavallisesti toteamisperiaatteen mukaisia, kuten alussa mainitussa esimerkissäkin. Muita vakuutusmuotoja on käytännössä mahdotonta saada muille kuin suurimmille yrityksille.
Ole silti tarkkana vastuuvakuutuksesi ajallisen ulottuvuuden kanssa, varsinkin vaihtaessasi vakuutusyhtiötä. Huonoimmassa tapauksessa jäät itse maksumieheksi aiheuttamastasi vahingosta. Etkä saa apua edes sen selvittämiseen oletko ylipäätään korvausvastuussa vai et.
Tapaturmat vievät budjettisi turmiolle
Lakisääteinen tapaturmavakutuus, kuten nimikin sen sanoo, on lain perusteella työnantajan pakollisesti otettava tyäntekijöidensä hyväksi. Työnantajalla on siis velvollisuus ottaa työtapaturmavakuutus ja kustantaa se.
Lakisääteinen tapaturmavakuutus eroaa muista vakuutuksista siinä, että siinä on kolme osapuolta. Työnantaja (vakutuksenottaja), työntekijä (vakuutettu) ja vakuutusyhtiö (vakuutuksenantaja). Työntekijällä on oikeus korvaukseen, vaikka työantaja olisikin laiminlyönyt vakuttamisvelvollisuutensa.
Kolmesta osapuolesta huolimatta korvausasiat hoidetaan aina työntekijän ja vakuutusyhtiön kesken. Työnantajalla ei yleensä ole minkäänlaista osuutta korvausasiassa.
Tapaturmavakuutuksen voidaan katsoa olevan osa yrityksen tuotantorosessia. Työtapaturmien kustannukset, samoin kuin tapaturmavakuutusmaksutkin, ovat yrityksen tuotantokustannuksia.
Tapaturmavakuutuksen kustantavat vakuutuksenottajat, eli työnantajat. Kunakin vuonna sattuvista tapaturmista aiheutuvat kustannukset arvioidaan ja vakuutusmaksu kohdistetaan niihin työnantajiin, joiden työssä tapaturmat sattuvat.
Osa vakuutusmaksusta rahastoidaan pitkävaikutteisten eläke- ym. pysyvien korvausten kattamiseksi tulevaisuudessa.
Työtapaturmavakutuus korvaa työssä ja tyostä johtuvissa olosuhteissa (esim. työmatkat) tapahtuneiden tapaturmien ja ammattitautien kustannuksia. Korvaamiseen siis riittää, että tapaturma on sattunut työssä tai työstä johtuvissa olosuhteissa. Korvauksen edellytyksenä ei ole työnantajan laiminlyönti tai muu tuottamus.
Tapaturmvakuutuksen maksujen on lain mukaan perustuttava työn tapaturmariskiin. Vakuutusmaksu kohdistetaan niihin työaloihin ja työpaikkoihin, joissa tapaturmat sattuvat. Maksun perusteena on työn tapaturmariski ja maksetut palkat.
Pienillä työnantajilla vakuutusmaksu perustuu koko alan yleiseen tapaturmariskiin. Kustannukset jaetaan koko alan kesken riippumatta siitä miten paljon tapaturmia sattuu yksittäisellä työpaikalla.
Mitä suurempi yritys, sitä selvemmin vakuutusmaksu perustuu kyseessä olevan työnantajan omaan tapaturmariskiin. Suuremmilla yrityksillä on siten mahdollisuus työsuojelulla ja muulla riskienhallinnalla vaikuttaa tapaturmariskiin ja sitä myötä omiin vakuutusmaksuihinsa.
Korvauksen saaminen työtapaturmavakuutuksesta perustuu työ- tai virkasuhteeseen, eli työntekoon toiselle. Vakuutuksen piiriin kuuluu kaikenlainen työ, jota tehdään työsuhteessa, paitsi urheileminen.
Työsuhde on kyseessä silloin, kun on olemassa sopimus, työtä tehdään toiselle, työstä saa vastiketta sekä työnantajalla on johto ja valvontaoikeus. Osapuolet eivät voi keskenään sopia milloin kyseessä on työsuhde.
Kaikesta yllä olevasta voisi päätellä, että on ihan sama mistä vakuutusyhtiöstä otat tapaturmavakuutuksesi. Koska se on lakisääteinen ja siten pakollinen, ovat vakuutusmaksutkin sitten varmaan kaikkialla samat.
VÄÄRIN. Lakisääteisen tapaturmavakuutuksen maksut ovat usein alentuneet eniten kilpailutuksissa. Käy tarkaan läpi mitä ammattiluokkia (ammattinimikkeitä) vakuutusyhtiösi on tapaturmavakuutuksessa käyttänyt. Hyvin pienistä virheistä syntyy suuriakin eroja vakuutusmaksuissa.
Toisekseen, vakuutusyhtiöt voivat nykyään hinnoitella samatkin riskiluokat hyvinkin poikkeavasti. Ennenvanhaan tariffit tulivat ylhäältä annettuina (olikohan STM vai tapaturmavakutuuslaitosten liitto, joka ne määritti) ja siihen aikaan erot olivat mitättömiä. Nykyään kaikki on toisin, ja tapaturmavakuutukseen kannattaa kiinnittää huomiota yrityksen vakuutuksia läpi käytäessä ja kilpailutettaessa.
Älä usko, kun vakuutusyhtiön mies seuraavan kerran selittää miten paljon tapaturmista on yhtiölle aiheutunut kustannuksia, ja että sen takia vakutuusmaksuja pitää taas nostaa sen 10% edellisestä vuodesta. Sinua todennäköisesti vedetään höplästä pahemman kerran.
Nyt niitä riskejä sitten hallitaan
Riskienhallinta on prosessi, jonka avulla yritystä uhkaavia vaaroja voidaan torjua ja niistä aiheutuvia menetyksiä minimoida. Riskienhallinta muodostuu neljästä osa-alueesta, jotka seuraavat toisiaan ajallisesti peräkkäin.
Ensimmäiseksi yrityksen on tunnistetava riskit. Tunnistusvaihe on kaikkein tärkein vaihe koko prosessissa. On olemassa erilaisia menetelmiä ja työkaluja, joiden avulla olennaisimmat riskit voidaan tunnistaa (esim. kysymyssarjoja jne.). Ensimmäisessä vaiheessa siis etsitään eri menetelmin erilaisia yrityksen toimintaa uhkaavia vaaratekijöitä.
Vain tunnistettuihin riskeihin voidaan varautua. Riskit aheutuvat yleensä joko: a) kontrollin puutteesta, b) tiedon puutteesta tai c) ajan puutteesta.
Kun riskikohteet on tunnistettu, ne käydään läpi systemaattisesti. Tätä vaihetta nimitetään tavallisesti riskianalyysiksi. Riskianalyysin avulla arvioidaan tunnistettujen riskien suuruus ja sattumisen todennäköisyys. Arvioinnin avulla riskit saadaan jonkinlaiseen keskinäiseen järjestykseen.
Olennaisinta on tunnistaa karkeasti riskien todennäköisyyksien kertaluokkaerot, esim kerran vuosisadassa, kerran vuosikymmenessä, kerran vuodessa, jne. Käyttökelpoisempi vaihtoehto kuitenkin lienee arvioida todennäköisyyksiä epämääräisemmällä skaalalla: epätodennäköinen, mahdollinen tai todennäköinen. Silläkin päästään tyydyttävään lopputulokseen Skaalassa kannattaa käyttää kolmesta viiteen porrasta.
Riskianalyysin toisena vaiheena arvioidaan riskien suuruudet. Tässäkin voidaan, ja kannattaa, käyttää kolme – viisiportaista asteikkoa. Riskin suuruudet arvioidaan skaalalla mitätön – katastrofi, tai vähäinen – vakava. Riskin vakavuus riippuu yrityksen yksilöllisestä riskinkantokyvystä. Toisen katastrofi on toiselle nakkirahaa.
Kun riskien todennäköisyydet ja suuruudet yhdistetään, saadaan selville riskien todellinen merkitys. Tätä kuvaa riskikartta.
Kolmas vaihe on riskeihin varautuminen, eli riskienhallintamenetelmän valinta. Hallintavaihtoehtoja ovat:
riskin siirtäminen
riskin pienentäminen
riskin jakaminen
riskin välttäminen
riskin omalla vastuulla pitäminen
Kaikkein vakavimmat riskit luonnollisesti siirretään, eli niiden varalle otetaan vakuutus. Kaikkein pienimpiä riskejä taas ei useinkaan kannata vakuuttaa, koska niiden aiheuttama menetys ei heilauta yrityksen toiminnan jatkuvuutta pahasti. Toisekseen, ne nostaisivat vain turhaan vakuutusmaksuja.
Kaikkia riskejä on toki yritettävä pienentää joko todennäköisyydeltään tai vakutuksiltaan. Tähän tähtää esim. työsuojelutoimenpiteet tai vahingontorjunta, mutta koulutus ja varautumissuunitelmat auttavat myös osaltaan.
Riskin pienentäminen on oleellisinta siloin kun sitä ei voida siirtää, poistaa tai välttää. Pienentäminen tapahtuu jakamalla riskikohteet pienempiin yksittäisiin osiin (Esim. palo-osastoinnilla, toiminnan jakamisella eri rakennuksiin, jne).
Riskin poistaminen on usein hankalaa, sillä silloin riski pitäisi pystyä eliminoimaan kokonaan. Tämä edellyttää esimerkiksi riskialttiista toiminnasta kokonaan luopumista tai riskialttiin materiaalin käytön lopettamista.
Riskin välttämien on yksi tärkeimpiä hallintakeinoja. Vaikeimpiin hommiin laitetaan kokeneimmat työntekijät, korvataan esim. paloherkkiä materiaaleja turvallisemmilla jne.
Riskin välttäminen heijastuu yleisenä huolellisutena yrityksen jokapäiväisessä toiminnassa.
Omalla vastuulla pidettäessä voidaan käyttää vaihtoehtoisia riskien rahoitusratkaisuja (ART alternative risk transfer). Muiden kuin aivan pienimpien riskien omalla vastuulla pitäminen vaatii yritykseltä hyvää riskinkantokykyä ja/tai lainanasaantimahdollisuuksia (sekä lainanmaksukykyä).
Vähänkään isompia riskejä pystyvät tai ylipäätään haluavat pitää omalla vastuulalan vain suuryritykset (jos nekään). Omalla vastuulla pidettävien riskien osalta korostuu riskianalyysin onnistuminen. Siinäkin mielessä, ettei omalle vastuulle jää myöskään tiedostamattomia riskejä.
Neljäs ja viimeinen vaihe on riskienhallintatyön seuranta. Riskienhallinta on jatkuvaa toimintaa. Riskejä (sekä havaittuja että vielä tunnistamattomia) on tarkkailtava systemaattisesti ja jatkuvasti. Ajan myötä tunnistettujenkin riskien todennäköisyydet ja vaikutukset saattavat muuttua hyvinkin paljon.
Toteutuneiden riskien tutkiminen antaa arvokasta tietoa siitä, miten hyvin riskianalyysi oli alun alkaen onnistunut. Läheltä piti tilanteiden kirjaaminen auttaa arvioimaan missä seuraava vahinkotapahtuma saattaisi tapahtua ja luonnollisesti kojaamaan tilanteen ajoissa.
On suuri riski itsessään, jos yrityksessäsi vain yksi avainhenkilö on perillä vakuutuskysymyksistä ja riskienhallinnan menetelmistä. Hajauta riskienhallinnan osaamista oman pääsi ulkopuolelle niin paljon kuin mahdollista, niin parannat yrityksesi selviytymismahdollisuuksia myös poikkeusoloissa.
Vakuutusmajuri 